Iäkkäiden pariskuntien välisestä väkivallasta

Vuoden 2017 aikana on paljon kirjoitettu lehdissä iäkkäiden pariskuntien välisestä väkivallasta. Olen pohtinut muutamia kysymyksiä; minkä takia iäkkäät voivat pahoin? Miksi säästetään palveluista, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin? Miksi peitellään läheisissä suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua?

Väkivaltaa on monenlaista ja se ilmenee fyysisenä, henkisenä, seksuaalisena, taloudellisena tai kemiallisena väkivaltana sekä laiminlyönteinä ja kaltoinkohteluna. Väkivallan tunnistaminen ei välttämättä ole helppoa, uhriksi joutunut ei huomaa joutuneensa väkivallan uhriksi. Myös ulkopuolisen on vaikea huomata, jos uhri peittelee tapahtumia eikä halua siitä puhua tai sairastaa muistisairautta ja näin ollen ei muista tapahtunutta.

Ikääntyneiden parisuhteessa tapahtuvan väkivallan teon taustalla saattaa olla puolison uupuminen, mielenterveysongelmat ja muut sairaudet, päihteiden käyttö tai pitkään jatkunut perheväkivaltahistoria. Myös omaishoitajana toimiva puoliso saattaa kokea perheväkivaltaa, mikäli hoidettava puoliso sairastaa muistisairautta, johon kuuluu aggressiivista käytöstä.

Mikä saa ikääntyneen henkilön pysymään väkivaltaisessa parisuhteessa, joka on saattanut alkaa jo vuosikymmeniä sitten ja saattaa pahentua ajan myötä? Väkivalta on voinut alkaa henkisenä väkivaltana huomaamattomasti ja siitä edennyt puolison kontrolloimaan ja hallitsemaan toisen tekemisiä ja eristämään hänet sosiaalisista verkostoista. Usein henkinen väkivalta koetaan raskaammaksi kuin fyysinen väkivalta. Henkisen väkivallan seuraukset ovat psyykkisiä, esim. ahdistuksen, arvottomuuden ja syyllisen tunteita sekä voi vahingoittaa itsetuntoa sekä aiheuttaa masennusta. Väkivallan tekijä voi käyttäytyä muita kohtaan asiallisesti ja ystävällisesti, jolloin jotkut saattavat epäillä uhrin ketomusta. Yleensä tämä piiloväkivalta edeltää fyysistä väkivaltaa.

Kun taas fyysisen väkivallan merkit ovat havaittavissa, ja niitä ovat mm. mustelmat, ruhjeet tai muut vammat. Vammoihin saatetaan hakea apua jälkikäteen ja terveydenhoitohenkilökunnalle ei kerrota totuutta vammojen syntymisestä. Helposti Marevan- lääkitystä syövä henkilö saattaa sanoa, että käsi on osunut ovenkarmiin. Näin ollen mustelman todellinen synty jää pimentoon. Uhri saattaa kokea syyllisyyttä ja häpeää tilanteesta. Hän voi olla huolissaan tekojen rangaistuksesta tekijälle, hylkääkö tai uhkaileeko tekijä tulevaisuudessa tai paljastuuko perhesalaisuus.

Olisi tärkeää huomioida ja tarkastella iäkkäiden henkilöiden erilaisia vammoja niin terveysasemilla, päivystyksissä ja kotihoidon piireissä. Näin tilanteisiin pystyttäisiin puuttumaan ja tarjoamaan apuja, mikäli he haluaisivat ottaa niitä vastaan.

Mielestäni tulisi kiinnittää enemmän huomiota varsinkin omaishoitajien jaksamiseen ja heidän tukemiseen. Omaishoitajuus on vaativaa, sitovaa sekä raskasta ja se kuormittaa omaishoitajaa valtavasti niin fyysisesti kuin henkisesti. Avunpyytäminen ei välttämättä ole omaishoitajalle helppoa ja hän saattaa ajatella, että tästä on selvittävä. Uupuessaan hän saattaa pahoinpidellä puolisoaan. Pahimmassa tapauksessa hänellä on itsetuhoisia ajatuksia ja toivoo puolisonsa kuolemista. Syksyllä oli uutisissa useampi tapaus, jossa iäkäs puoliso oli surmannut puolisonsa ja eräässä tapauksensa myös itsensä. Olisiko näitä tapauksia tapahtunut, mikäli puolison uupuminen tai mietteet olisivat tulleet esille? Terveydenhuollosta ja vanhuspalveluista ei tulisi säästää, vaan niitä tulisi kehittää paremmiksi ja laajemmiksi rahaan katsomatta.

Jokaisen tulisi muistaa, että väkivaltaa ei tarvitse kestää ja jokaisella on oikeus turvalliseen elämään.

Niina Weeman
Sosionomiopiskelija, Diak-ammattikorkeakoulu